Romantiikan toivottomuudesta

Ystäväni kirjoitti minulle joskus järkyttyneensä siitä, kuinka itsekkäitä nykyajan rakkaustarinat ovat. Romantiikkakin (kirjallisuudessa ym. taiteessa) tuntuu nykyään olevan synkkyydessään ja kyynisyydessään kovin toivotonta. Vannoutuneena romantikkona lähetin hänelle tällaisen puolustuspuheenvuoron:

Rinnastaisin tuon tunteesi itsekkyydestä nykyajan ihmisten vieraantumiseen toisistaan ja samalla vilpittömästä romantiikasta, sekä kyynisyyden lisääntymiseen kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Sitä ei kuitenkaan kannata yleistää koskemaan yleisesti ihmiselämää, vaikka individualismi nyky-yhteiskunnassa alkaakin saada yhä enemmän alaa. Syytä kannattaakin ehkä etsiä ”taiteesta” ja siitä, mitä se nykyään tuntuu merkitsevän eri piireissä.

Juttuhan on niin, että onnellisuudesta ei voi kirjoittaa kovin mielenkiintoisesti (ellei ole todella hyvä kirjoittaja ja vannoutunut onnellisen kirjallisuuden kannattaja), ellei onnea silloin tällöin väkisin katkaista jollakin tragedialla – josta tulee usein teoksen huippukohta. Kyseessä on siis kirjoittajien tarve pyrkiä ennen kaikkea taiteelliseen vaikutelmaan ja ns. vakavasti otettavaan kirjallisuuteen, vaikka sitten toisinaan vähällä elämänkokemuksella. Kirjoittamiseenhan on myös kasvettava, sitä osaa opista ei voi mitenkään saada koulusta.

Siksipä joudumme niin usein lukemaan elämän murheellisemmasta puolesta (rankasti kärjistettynäkin) nuorilta kirjoittajilta, jotka usein kamppailevat parhaillaan omien elämänmyrskyjensä ja ihmissuhteiden kipeiden muutosten kourissa, ja osin kirjoittamalla käsittelevät heräämistään siihen, että maailmassa on niin paljon tuskaa, jolta vanhemmat ovat heitä aiemmin suojelleet. Tietenkin myös aikuiset kirjoittavat siitä tuskasta, mitä ovat ympärillään nähneet – niinhän minäkin olen monesti tehnyt – ja pyrkivät vakavastiotettavuuteen ja herättämään ihmiset tuntemaan myötätuntoa tai ymmärtämään ihmisten vaikuttimia.

Tiedämmehän kaikki, että kriitikoiden (eikä pahempaa kriitikkoa ole kuin toinen kirjoittaja) mielestä romanttinen ja höpsö ja toiveikas kirjoittelu on ”imelää” ja ”kliseistä” ja ”naistenlehtikamaa” ja ”herttasarjaa”, ja sitä pilkataan joissakin kirjallisuuspiireissä, aivan niin kuin elokuvapiireissä ja musiikkipiireissäkin – vaikka romantiikka on yhä edelleen yksi suosituimpia aiheita populaaritaiteessa. Ihmiset kaipaavat sitä. He enemmän kuin puolittain uskovat siihen. Ihmiskunnan säilyminen luultavasti perustuu siihen.

Mutta he eivät kehtaa myöntää sitä julkisesti. Se on imagokysymys.

Klassikkokirjailijat ovat aina olleet suuria myötäeläjiä, ja osasyy heidän nousuunsa historian lehdille on juuri se, että he ovat tuoneet toivoa ja uskoa ihmisille, jotka ovat kamppailleet keskellä vaikeita aikoja – sotaa, sairauksia, köyhyyttä, vallankumouksia, tai vaikkapa yhteiskuntamurrosta maatalousyhteiskunnasta tekniikan aikakauteen. Kaikkina suurien yhteiskunnallisten muutosten aikoina ovat sekä yhteiskuntakriittinen että yltiöisänmaallinen ja romanttinen kirjallisuus olleet huipussaan, koska edellinen on sysinyt muutosta eteenpäin ja jälkimmäiset tuoneet turvallisuudentunnetta ja uskoa tulevaisuuteen.

Mutta nykyään? Yhteiskunta rullaa suhteellisen tasaista vauhtia eteenpäin omalla painollaan, ja ihminen on yksin kaiken byrokraattisen ja käsittämättömän rutiinin keskellä. Hän ei enää voi nousta barrikadeille kivääri kädessä ja huutaa ”Vapaus!” – hölmöähän se olisi. Olemme vapaita. Ei ole suuria traagisia kärsimyksiä, on vain arjen ja yksityisen ihmisen masentavia tarinoita.

Yhteiskuntamurroskin tarkoittaa enää jonottamista kansanäänestykseen EU:n rahaliitosta, ei sotaa valtaapitäviä diktatuureja vastaan. Tragediat ovat kutistuneet kansojen kohtaloista yksityisten ihmisten epäonnistumisiin rakkaus- tai työelämässä. Tätä taustaa vasten ihmiset yrittävät repiä jostakin niitä Suuria Tarinoita, jotakin mikä herättäisi lukijoissa tyrmistystä tai suuria tunnekuohuja, ja kuitenkin rakkaustarinoille julkisuudessa vain nauretaan.

Kirjallisuudessa, niin kuin elämässäkin, täytyy olla vertailukohteita: toivo ja toivottomuus, alistuminen ja taistelu, rakkaus ja viha, lämpö ja välinpitämättömyys. Toista ei voi nähdä ilman toista. Esikuvani Minna Canth potki yhteiskuntaa tasa-arvoa kohti kirjoittamalla inhorealistisia tarinoita naisten ja huono-osaisten onnettomasta elämästä. Hän teki suuren palveluksen Suomen naisille, tuomalla julki kaiken ”epäreiluuden”. Hänhän oli kirjailijanuransa lisäksi myös kauppias, seitsemän lapsen yksinhuoltajaäiti ja leski, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut itsenäinen lehtinainen ja suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja – eli muutenkin oikein hyvä esimerkki naisille silloisessa Suomessa.

Tosielämässä jokainen on enemmän tai vähemmän romantikko – silittelemme toistemme päätä ja kävelemme käsi kädessä, menemme naimisiin ja perustamme perheitä, elämme eteenpäin uskoen rakkauteen ja toivoon ja siihen, että meissä kaikissa on hyvää. Me emme vain yleensä kirjoita siitä, koska pelkäämme, että meille nauretaan, tai tokaistaan: ”Ihan kiva, mutta...”.

Höpsö ihastuminen arjen keskellä ei näet ole taiteellista eikä radikaalia. Ja monelle kunnianhimoiselle kirjoittajalle sellainen arkisuus ja tavallisuus tekstissä on kauhistus. Siksipä kirjoitamme toivottomia juttuja, joiden toivomme herättävän helsinkiläisen taidekriitikon huomion ”ajankohtaisuudellaan” ja ”rajulla kantaaottavuudellaan” tai jollakin muulla sellaisella, mikä näyttäisi hyvältä Hesarin kulttuuriliitteessä.

Mutta totuus? Olipa kyseessä hupsu romantikko tai sarkastinen kyynikko – niin kuin The Blues Brothers laulaa: ”Everybody – needs somebody – to love!”

Jokainen tarvitsee jonkun, jota rakastaa.