”Onnea sinulle!
Sinua on lähestytty sinisellä miehellä. Mikä tarkoittaa, että olet hyvä ystävä. Sinulla on onnea seuraavan 2 vuoden aikana, jos lähetät tämän 8 henkilölle tai useammalle ja jos saat sen takaisin, tiedät, että olet hyvä ystävä. Sinun täytyy lähettää tämä 5 minuutissa tai onnesi rikkoutuu. Jos tämä on lähetetty sinulle, tarkoittaa se, että olet hyvä ystävä.
(See attached file: pallero.jpg)”
Kuulostaako tutulta? Useimmat ovat lukeneet tämän tai jonkin vastaavan ystävyyttä ylistävän ryhmäviestin omasta sähköpostistaan, mukana kehotus lähettää edelleen mahdollisimman monelle.
Useimmat eivät kuitenkaan ole sisäistäneet, että myös nämä ns. ystävyyskirjeet ovat todellakin tyypillisiä ketjukirjeitä, ja voidaan myös määritellä spammiksi. Niin ystävällisiä tai suloisia kuin monet näistä ”olet ystäväni” -jutuista ehkä ovatkin, ne toimivat käytännössä samoin kuin muutkin ketjukirjeet: ne heikentävät palvelinten toimivuutta massapostituksilla, tukkivat sähköpostilaatikoita, lähettävät tietokoneviruksia eteenpäin ja levittävät ihmisten osoitteita roskapostittajille – joka taas edelleen lisää verkon kuormitusta ja harmia. Lisäksi ne ärsyttävät ihmisiä, jotka eivät haluaisi osallistua ketjukirjeisiin, vaikka ne olisikin lähetetty ystävällisin ajatuksin. On vaikeaa pyytää kohteliaasti ystävää lopettamaan tällaisten viestien lähettäminen.
Ystävyyskirjeet ovatkin ehkä helpoin tapa muistaa ystäviään, mutta eivät välttämättä kaikkein vilpittömin. Todella läheisiä ja tärkeitä ystävyyssuhteita pidetään yllä suoraan, omin sanoin, ei lähettelemällä valmiiksi kirjoitettuja kirjeitä ja jonkun muun tekemiä liitejuttuja. Tämä saa ketjukirjeen tuntumaan hiukan pinnalliselta ja teeskentelevältä, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.
Minusta vaikuttaa myös sangen oudolta, että miltei jokaisessa näistä ”rakkaalle ystävälle” osoitetuissa kirjeissä käsketään tekemään jotakin: yleensä juuri spammaamaan kyseisellä ketjukirjeellä kaikkia muita ystäviään ja lähettämään sama vielä takaisinkin. Ja jollet näin tee, niin mitä tapahtuu: Et olekaan oikea ystävä? Saat sadan vuoden onnettomuuden? Olet paha ihminen? Höpö höpö! Eihän tämä ole mitään ystävän puhetta.
Nämä syyllistävät ja pelottelevat väitteet on alunperinkin suunniteltu manipuloimaan meitä vastaanottajia: ne on muotoiltu herättämään tunne, että meidän on ”ihan pakko” lähettää ketjukirje kaikille jotka tunnemme – joko silkasta taikauskosta tai lieventääksemme syyllisyyttä siitä, ettemme pidä yhteyttä tarpeeksi. Miksi muutoin lähettäisit ystävillesi kirjeen, jonka (jo kolmatta kertaa) saadessasi irvistit itsekin ärtymyksestä?
Ketjukirjeen alkuperäisen kirjoittajan todelliset motiivit ovatkin yleensä kaikkea muuta kuin ystävälliset: joko hyödyntavoittelu tai kiusanteko – tai molemmat. Se on ikävä kyllä joillekin ihmisille vain hauskaa peliä. Ja vaikka jokin ketjukirje olisikin alkanut vilpittömin mielin, siitä pian tulee jotain aivan muuta, kun se leviää.
Suurin osa näistä jutuista on jo kiertänyt maapallon useampaan kertaan monella kielellä, ja ovat jo vuosia vanhoja. Ne vain eivät lakkaa kiertämästä, vaikka suurin osa vastaanottajista on jo saanut samat jutut moneen kertaan. Ei ole mitään, mihin se päättyisi – internet on loputon kehä.
***
Matkan varrella ihmiset liittävät näihin kirjeisiin omia lisäyksiään ja kaikenlaisia liitteitä – myös sellaisia, joissa on ikävä yllätys mukana.
Monet ketjukirjeet, myös ystävyyskirjeet, sisältävät virusliitteitä. Jotkin näistä mukavan ja ystävällisen tuntuisista viesteistä onkin suunniteltu nimenomaan levittämään viruksia.
Kukapa epäilisi avata liitettä, jonka on saanut omalta ystävältään, iloisen jutun kera? Usein kuitenkin käy niin, että ystäväsikin on ajatellut samoin: hän on avannut huvittavan liitteen ja lähettänyt sen eteenpäin, ennen kuin huomaa epäilläkään virusta. Siinä vaiheessa kun virus tulee ilmi, sama kirje on jo ehtinyt kymmenien tai satojen ihmisten sähköpostiin. Eipä siinä turhaan kehoteta toimimaan ”välittömästi, tai muuten!” Ihmisellä kun on tapana noudattaa yllättävää käskyä ajattelematta asiaa – ennen kuin jälkeenpäin.
Melkein jokainen ystävyysketjukirjeen saaja pitää lähettäjää vilpittömänä ystävänään, vaikka moni ei ole esim. nettituttaviaan koskaan edes tavannut – saati että tuntisi heidät oikealla nimellä. Myös kiusantekijät ovat muodostaneet itselleen jatkuvasti vaihtuvan ”nettiystäväpiirin”, joiden kautta näitä juttuja voi lähetellä. Hekin vaikuttavat varmasti oikein mukavilta.
***
Jos kuitenkin pidät kaikenlaisista ystävyyskirjeistä ja haluat vastaanottaa ja lähettää niitä eteenpäin, ja tiedät aivan varmasti että ystäväsi pitävät niistä myös, voit yksinkertaisilla kikoilla välttää tuottamasta haittaa itsellesi ja muille saman viestiketjun ihmisille.
Mikäli saamassasi ketjukirjeessä on mukana tullut liitetiedosto, lataa se ennen avaamista koneellesi ja skannaa se virusohjelmalla (ellet voi skannata sitä suoraan viestistä).
Älä avaa mitään liitteitä tarkistamatta ensin, ellet ole aivan varma, että sen on viestiin liittänyt ystäväsi omista tiedostoistaan (esim. lomakuva), tai tiedät, että sen on tehnyt jokin ehdottoman luotettava tuttu taho. Tällöinkin skannaus olisi hyvä ajatus – ystäväsi ei välttämättä tiedä koneellaan olevasta viruksesta.
Jos liität ketjukirjeen mukana saamasi liitetiedoston omaan viestiisi, muista liite-etiketti:
Ensinnäkin, vältä liian suuria liitteitä, jollet tiedä ystäväsi sähköpostin tilarajaa. Useimmat ilmaissähköpostit (Hotmail, Yahoo, Netti.fi, Luukku) antavat käyttäjille ainoastaan 1-2 Megatavua palvelintilaa. Monet liitteet ovat kooltaan satoja kilotavuja, ja saattavat tukkia koko postilaatikon. Tällöin ystävällesi lähetetyt muut postit käännytetään takaisin eikä hän voi vastaanottaa postia ennen kuin liitteesi on poistettu. Tällöin hän ei luultavasti ainakaan iloitse yllätyksestäsi.
Toisekseen, mainitse liitteestä aina tekstikentässä joitakin tietoja, etenkin
– Kuka liitteen on tehnyt ja/tai liitteen alkuperä (jos et tiedä, kerro sekin)
– Mitä liite sisältää (esim. valokuva, kuva/ääniesitys, taulukko, piirustus)
– Liitteen tiedostonimi (esim. Kissani.jpg, Tarina.doc, Piirustus.gif)
– Millä ohjelmalla sen voi avata
Jollei ystävälläsi ole sopivaa ohjelmaa, hänen täytyy saada tietää mitä hän tarvitsee liitteen avaamiseen. Tietokone ei välttämättä tiedä automaattisesti, millä ohjelmalla jokin tiedosto pitäisi avata (ellei kyseessä ole esim. txt-tiedosto, jonka avaamiseen riittää mikä tahansa tekstiohjelma).
Liitteestä kertominen viestissä on aina tärkeää, jotta vastaanottaja tietää, että liite on todella sinun lähettämäsi, eikä esim. viruksen saastuttaman koneen automaattisesti kaikkiin osoitteisiin lähettämä virusliite. Jos viestissä lukee vain mitäänsanomaton otsikko ja/tai tervehdys (Hi! Great stuff! Hei taas! tms.) ja sisältönä on vain jokin liite, tai vaihtoehtoisesti ihan tavallisessa viestissä on selittämätön liite, jonka mukanaolo ei tunnu oikein liittyvän mihinkään kirjeen asiaan, on syytä epäillä, että se on automaattisesti lähetetty virus. Kannattaa testata muullakin kuin uskolla.
Liite ei ole ainoa asia mistä voi koitua harmia. Jokainen osoite, jonka lähetät ketjukirjeen mukana (mukaan lukien omasi), saattaa päätyä roskapostittajalle.
Lähettäessäsi ryhmäviestiä et voi tietää etkä vaikuttaa siihen, mihin se matkallaan päätyy – tai millaisena. Luotatko jokaisen ystäväsi jokaiseen tuttavaan – ja heidän jokaiseen tuttavaansa – ja heidän jokaiseen tuttavaansa – ja niin edelleen? Roskapostia kannattaa edes yrittää välttää, eikä siihen vaadita juurikaan vaivaa.
Ennen lähettämistä, tarkista viesti ja poista kirjoituskentästä kaikki siihen siirtyneet edellisten vastaanottajien (esim. sinä) osoitteet ja muut tiedot.
He eivät varmasti ole pyytäneet tulla liitetyksi tähän osoitejonoon, joten olisi hyvä, jos et lähettäisi heidän tietojaan eteenpäin. Tässä toimii vastavuoroisuuden laki: miten haluaisit kohdeltavan omia tietojasi?
Internetiä kiertävät jatkuvasti monet ketjukirjeet, joiden viestin mukana roikkuvat kymmenien, ellei satojen, edellisten vastaanottajien osoitteet, nimet, ehkä jopa työpaikatkin. Ne ovat oikea aarre, kun ne sattuvat päätymään roskapostittajalle, nyysseihin (uutisryhmiin) tai jollekin keskustelupalstalle.
Vältä lähettämästä ryhmäsähköposteja joiden jokainen vastaanottaja ei tunne toisiaan.
Jos kuitenkin haluat joskus lähettää postia useammalle ihmiselle samalla kertaa, voit suojella ihmisten sähköpostiosoitteita näin:
1. Laita Vastaanottaja–riville (engl. To:) poikkeuksellisesti oma osoitteesi. Tällä rivillä on oltava jokin osoite, muutoin viesti ei lähde. Saamasi kopion voit jälkeenpäin poistaa.
2. Kirjoita kaikkien vastaanottajien osoitteet normaalirivin sijasta Piilokopio–riville (engl. Bcc:).
[Huom. Ei siis Kopio-riville (Bc:).]
Kun ystäväsi saavat joukkoviestisi piilokopiona, se on muutoin samanlainen, mutta osoitekentässä näkyykin vain lähettäjän (sinun) osoite. Kaikkien muiden osoitteet pysyvät piilossa eivätkä leviä eteenpäin.
Jos koet tämän ”vaivan” turhaksi, mieti tätä: Oletko kysynyt ystäviltäsi, haluavatko he sinun luovuttavan heidän sähköpostiosoitteensa avoimesti kaikille tuttavillesi – niillekin joita he eivät itse edes tunne? Mitä luulet, venyykö ystävyys? Yhtä hyvin voisit kerätä heiltä kiitoksia osoittamalla kuinka asiallisesti käsittelet heidän yksityisiä tietojaan.
Lopuksi: Muista, että valitsemasi vastaanottajat eivät välttämättä poista sinun osoitettasi edelleen lähetettävästä viestistä.
Jos haluat lähettää ketjukirjeitä, mutta et halua oman osoitteesi päätyvän minne sattuu, muistuta viestissä heitä poistamaan sinun osoitteesi.
Tätä ei kannata pitää itsestäänselvyytenä – useimmat lähettäjät eivät poista edellisiä osoitteita, olivatpa ne ystävien tai kenen tahansa. Varmuutta ei ole vaikka pyytäisitkin.
Kun viesti on lähetetty, olet luovuttanut tietosi eteenpäin – kuinka pitkälle ne päätyvät, riippuu jokaisesta vastaanottajasta. Toivottavasti luotat heihin.
maanantaina, kesäkuuta 06, 2005
keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005
Hyvinvointivaltion huonovointiset lapset
Suomen Akatemian rahoittama tutkimus Eriarvoinen lapsuus: vertaileva tutkimus pohjoismaissa puhuu karua kieltään: suomalaiset lapset eivät voi hyvin, vaikka pärjäävätkin kansainvälisissä Pisa-vertailuissa. Tutkija Atte Oksanen kertoo Turun Sanomissa, että lasten ongelmiksi ovat muodostuneet masennus, huono itsetunto, aggressiivisuus ja kykenemättömyys sen hillintään, ja niin, mikäs muu kuin etäiset suhteet vanhempiin ja muihin vastuullisiin aikuisiin.
Rakkaus ja läheisyys ovat tunnetusti parhaita keinoja varmistaa lasten hyvinvointi ja terve kasvu tasapainoiseen aikuisuuteen, mutta vanhemmat ovat nykyään niin kiireisiä työelämän ja sosiaalisten vaatimusten kiristyvissä paineissa, että pakollisia kuvioita lukuun ottamatta monessa perheessä keskustelu lasten kanssa jää pinnalliselle tasolle. Sellaiset keskustelut kuin ”Oletko jo tehnyt läksyt?” ja ”Isäsi vie sinut harkkoihin huomenna, ole valmis ajoissa” eivät kerro vanhemmille mitään siitä, millaista lapsen oma yksityinen elämä mahtaa nykyään olla.
Yllätyksenä monelle vanhemmalle saattaa tulla, että lapsella todella on oma yksityinen elämänsä. Lapsikin viettää aikansa vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, samaan ympäristöön missä aikuiset elävät: oman luokan ja koulun, kaveripiirin lisäksi lapsen maailmassa on vihamielisiä tuttavia ja kaikenlaisia aikuisia, myös tuntemattomia – vaikuttamaan, käännyttämään, loukkaamaan tai hyväksikäyttämään pyrkiviä ihmisiä. Mukana vaikuttamassa ovat mainostajat, media sekä muu yhteiskunta. Koko lapsuus kun ei kulu läksyjä tehdessä ja pihakeinussa istuessa, eivätkä kaikki lapsen tuntemat tai tapaamat ihmiset ole mukavia – vaikka kysyttäessä ”Mites päivä meni?” lapsi vastaakin automaattisesti ”Ihan hyvin”.
Pirjo Honkasalon palkittu dokumentti Melancholian 3 huonetta kertoo lasten karuista ja surullisista kohtaloista Venäjällä, Tshetsheniassa ja Ingusiassa, mutta kyllä meilläkin osataan. Eriarvoinen lapsuus -tutkimus kertoo, että suomalaislasten elämässä kiusaaminen on iso ongelma, isompi kuin useimmat aikuiset suostuvat myöntämään edes itselleen, ja aikuisten kiireillessä omissa menoissaan lapsi jää kaiken keskelle yksin. Suomalaiset 13-vuotiaat tytöt kärsivät tutkimuksessa masennusoireista eniten, ja jopa kolmannes heistä kuuluu riskiryhmään. Tyttökulttuurin yhä tiukemmat ja aikuismaisemmat ulkonäkövaatimukset, riittämättömyydestä seuraava itseinho ja koulun suorituspaineet vaativat veronsa. Samanikäisten poikien suurimpia ongelmia ovat hillitsemättömät aggressiot – ei lienekään yllättävää, että suurin osa koulukiusaajista on poikia. Väkivaltaisista pojista kasvaa väkivaltaisia miehiä, ja Suomi onkin sijoittunut korkealle kansainvälisissä miesten väkivaltaluvuissa.
Nyky-Suomessa lapset lopettavat leikkimisen varhain, ja viattomien huvien tilalle astuvat aikuisten maailman huvit: internet, mediat, raha, juominen, seksi, huumeet. Nuoret kokevat, ettei heihin luoteta eikä heistä välitetä, ja tämä tekee sääntöjen rikkomisesta yhä helpompaa. Tutkimus ei kerro, kuinka suuri osa kolmetoistavuotiaista on esimerkiksi harrastanut seksiä, mutta luulen, että totuus yllättäisi monet vanhemmat. Eivät lapset enää ole viattomia – yhteiskunta ja media on seksualisoitunut viime vuosikymmeninä rankasti, ja seksistä, sen harrastamisesta tai puutteesta on tullut yleinen puheenaihe nuorten keskuudessa – myös esiteini-ikäisten. MusicTV on nuorten kanava – oletteko viime aikoina vilkaisseet, mitä sieltä tulee? Musiikkivideoita, joissa on enemmän huippuunsa trimmattuja ja plastiikkakirurgilla paranneltuja vartaloita, paljasta pintaa ja seksuaalisesti värittyneitä kuvia kuin keskivertoaikuinen näkee koko televisionkatselupäivänään. On inhottavaa todeta kuulostavansa yksioikoiselta moralistilta, mutta olisi teeskentelyä kuvitella, että tämä ei luo lapsille ja nuorille suorituspaineita – niin ulkonäön kuin seksin harrastamisenkin suhteen. TV ei ole vastuullinen kasvattaja, eikä kasvattamista sille tulisi jättääkään.
Nykyään, hiukan niin kuin viktoriaanisella ajalla, lapsi käsitetään jälleen myyttisenä ”pienenä aikuisena” – hän ei enää saa olla leikkivä, ymmärtämätön, epäkypsä, naiivi lapsi, vaan hänen täytyy olla niin kuin vanhempiensa: kypsä ja vastuullinen, kykenevä tekemään moraalisia valintoja ja itsenäisiä päätöksiä elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. Yllätys yllätys: ei hän ole. Lapsesta ei voi tehdä aikuista käskemällä – vain kasvattaminen ja rakastaminen voi tehdä sen.
Suomalainen tutkimusaineisto on kerätty Tampereella keväällä 2002, kyselyyn vastanneet lapset olivat 1989-1994 syntyneitä.
LÄHTEET
Turun Sanomat, pääkirjoitus 10.4.2005
”Masennusoireet ovat lisääntyneet lamavuosien ikäluokassa – Atte Oksasen aliokirjoitus: Lasten ja nuorten hyvinvointiin huomiota”
Lapsuuden ja perheen tutkimuksen yksikkö PerLa
OECD Pisa
Kansainvälinen oppimistulosten arviointiohjelma
DocPoint
CinemaSF
Music Television
Rakkaus ja läheisyys ovat tunnetusti parhaita keinoja varmistaa lasten hyvinvointi ja terve kasvu tasapainoiseen aikuisuuteen, mutta vanhemmat ovat nykyään niin kiireisiä työelämän ja sosiaalisten vaatimusten kiristyvissä paineissa, että pakollisia kuvioita lukuun ottamatta monessa perheessä keskustelu lasten kanssa jää pinnalliselle tasolle. Sellaiset keskustelut kuin ”Oletko jo tehnyt läksyt?” ja ”Isäsi vie sinut harkkoihin huomenna, ole valmis ajoissa” eivät kerro vanhemmille mitään siitä, millaista lapsen oma yksityinen elämä mahtaa nykyään olla.
Yllätyksenä monelle vanhemmalle saattaa tulla, että lapsella todella on oma yksityinen elämänsä. Lapsikin viettää aikansa vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, samaan ympäristöön missä aikuiset elävät: oman luokan ja koulun, kaveripiirin lisäksi lapsen maailmassa on vihamielisiä tuttavia ja kaikenlaisia aikuisia, myös tuntemattomia – vaikuttamaan, käännyttämään, loukkaamaan tai hyväksikäyttämään pyrkiviä ihmisiä. Mukana vaikuttamassa ovat mainostajat, media sekä muu yhteiskunta. Koko lapsuus kun ei kulu läksyjä tehdessä ja pihakeinussa istuessa, eivätkä kaikki lapsen tuntemat tai tapaamat ihmiset ole mukavia – vaikka kysyttäessä ”Mites päivä meni?” lapsi vastaakin automaattisesti ”Ihan hyvin”.
Pirjo Honkasalon palkittu dokumentti Melancholian 3 huonetta kertoo lasten karuista ja surullisista kohtaloista Venäjällä, Tshetsheniassa ja Ingusiassa, mutta kyllä meilläkin osataan. Eriarvoinen lapsuus -tutkimus kertoo, että suomalaislasten elämässä kiusaaminen on iso ongelma, isompi kuin useimmat aikuiset suostuvat myöntämään edes itselleen, ja aikuisten kiireillessä omissa menoissaan lapsi jää kaiken keskelle yksin. Suomalaiset 13-vuotiaat tytöt kärsivät tutkimuksessa masennusoireista eniten, ja jopa kolmannes heistä kuuluu riskiryhmään. Tyttökulttuurin yhä tiukemmat ja aikuismaisemmat ulkonäkövaatimukset, riittämättömyydestä seuraava itseinho ja koulun suorituspaineet vaativat veronsa. Samanikäisten poikien suurimpia ongelmia ovat hillitsemättömät aggressiot – ei lienekään yllättävää, että suurin osa koulukiusaajista on poikia. Väkivaltaisista pojista kasvaa väkivaltaisia miehiä, ja Suomi onkin sijoittunut korkealle kansainvälisissä miesten väkivaltaluvuissa.
Nyky-Suomessa lapset lopettavat leikkimisen varhain, ja viattomien huvien tilalle astuvat aikuisten maailman huvit: internet, mediat, raha, juominen, seksi, huumeet. Nuoret kokevat, ettei heihin luoteta eikä heistä välitetä, ja tämä tekee sääntöjen rikkomisesta yhä helpompaa. Tutkimus ei kerro, kuinka suuri osa kolmetoistavuotiaista on esimerkiksi harrastanut seksiä, mutta luulen, että totuus yllättäisi monet vanhemmat. Eivät lapset enää ole viattomia – yhteiskunta ja media on seksualisoitunut viime vuosikymmeninä rankasti, ja seksistä, sen harrastamisesta tai puutteesta on tullut yleinen puheenaihe nuorten keskuudessa – myös esiteini-ikäisten. MusicTV on nuorten kanava – oletteko viime aikoina vilkaisseet, mitä sieltä tulee? Musiikkivideoita, joissa on enemmän huippuunsa trimmattuja ja plastiikkakirurgilla paranneltuja vartaloita, paljasta pintaa ja seksuaalisesti värittyneitä kuvia kuin keskivertoaikuinen näkee koko televisionkatselupäivänään. On inhottavaa todeta kuulostavansa yksioikoiselta moralistilta, mutta olisi teeskentelyä kuvitella, että tämä ei luo lapsille ja nuorille suorituspaineita – niin ulkonäön kuin seksin harrastamisenkin suhteen. TV ei ole vastuullinen kasvattaja, eikä kasvattamista sille tulisi jättääkään.
Nykyään, hiukan niin kuin viktoriaanisella ajalla, lapsi käsitetään jälleen myyttisenä ”pienenä aikuisena” – hän ei enää saa olla leikkivä, ymmärtämätön, epäkypsä, naiivi lapsi, vaan hänen täytyy olla niin kuin vanhempiensa: kypsä ja vastuullinen, kykenevä tekemään moraalisia valintoja ja itsenäisiä päätöksiä elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. Yllätys yllätys: ei hän ole. Lapsesta ei voi tehdä aikuista käskemällä – vain kasvattaminen ja rakastaminen voi tehdä sen.
Suomalainen tutkimusaineisto on kerätty Tampereella keväällä 2002, kyselyyn vastanneet lapset olivat 1989-1994 syntyneitä.
LÄHTEET
Turun Sanomat, pääkirjoitus 10.4.2005
”Masennusoireet ovat lisääntyneet lamavuosien ikäluokassa – Atte Oksasen aliokirjoitus: Lasten ja nuorten hyvinvointiin huomiota”
Lapsuuden ja perheen tutkimuksen yksikkö PerLa
OECD Pisa
Kansainvälinen oppimistulosten arviointiohjelma
DocPoint
CinemaSF
Music Television
tiistaina, tammikuuta 04, 2005
Mullistus tulee kylään
Tapaninpäivänä olin kyläilyreissulla, ja vastoin normaaleja tapojani tulin uutisten ääreen vasta illalla reissusta palattua. Ylimääräinen uutislähetys kummastutti minua. En kuitenkaan osannut huolestua: joulunvietosta rentona, hiukan uneliaana. Kun kuulin kauheasta katastrofista Aasiassa, ajattelin: kaikkea sitä lämpimissä maissa sattuu – ja vieläpä jouluna! Olin kiitollinen, että meillä ei sentään tällaisista asioista tarvitse huolestua. Olin, kuten myöhemmin kävi ilmi, ajattelematon ja suuresti väärässä.
Alussa tiedotusvälineetkin tuntuivat olevan jotakuinkin saman ajatuksen vallassa, ja vaikka suomalaisista hiukan huolestuttiin, lehdet rauhoittelivat: vain yksi suomalainen oli kuollut, ja nekin neljä suomalaista, jotka olivat kadoksissa, on nyt paikallistettu. Kenelläkään ei tuntunut käyvän mielessä, kuinka valtava määrä suomalaisia matkustaa vuosittain juuri näille alueille, aurinkorannoille ruskettumaan. Paikallisia tiedettiin jo silloin kuolleen tuhansia, ”luultavasti yli kymmenentuhatta” – mutta suomalaisia vain yksi? Mistäköhän ihmeestä oli peräisin näin kummallinen tieto? Onhan selvää, että kuka tahansa, joka raportoisi itse paikalta, näkisi jo omin silmin, että alle jääneiden kohtaloa ei kannata vähätellä, vaikka vasta yksi ihminen olisi löydetty. Mutta me suomalaiset, me emme helposti huolestu. Kukaan julkisuudessa ei miettinyt, kuultuaan näistä yhteensä viidestä suomalaisesta, missä ihmeessä ovat ne sadat muut suomalaiset, jotka sinne lähtivät.
On paljon kritisoitu suomalaisten viranomaisten toimia onnettomuuden jälkeen. Luultavasti suurin syytöksistä osa johtuu juuri järkytyksestä – eihän tuollaisessa tilanteessa mikään toiminta ole riittävän tehokasta, ei se ole mahdollista – mutta osa on ehkä saanut alkunsa tästä alun turtumuksesta. ”Eihän meille koskaan mitään satu”. Se on osin totta – suomalaiset ovat yleensä välttyneet suurimmilta onnettomuuksilta. Olemme järkevää, miltei jopa kyynistä kansaa, emmekä usko aivan mihin tahansa. Emme yleensä hakeudu vaarallisille seuduille, vaan pysyttelemme peruspalveluiden ja ns. ”sivistyksen” piirissä. Jos matkakohteissa huhutaan ongelmista, me lähdemme oitis muualle. Olemme rauhallisia ja varovaisia. Miksipä meille siis mitään sattuisi?
Luonto ei piittaa varovaisuudesta, vaan ”laskee jalkansa” juuri siihen kohtaan, mikä alla sattuu olemaan. Sellaiseen ei voi varautua, ei edes varovainen suomalainen. Nyt onkin hyvin vaikea sopeutua ajatukseen, että tällaista sattuu – meillekin. Tuosta noin vain. Ilman mitään kunnon syytä, juuri niin kuin se salama kirkkaalta taivaalta. Kerrotaan, että Thaimaassa aamu oli kaunis ja lämmin, täydellinen rantasää. Kukapa olisi voinut tietää?
Nyt haluamme löytää syyllisen. Oliko syy Suomen viranomaisten, jotka yllättyivät ja järkyttyivät ihan yhtä paljon kuin me muutkin? Oliko syy Aasiassa, jossa sanotaan viranomaisten tienneen järistyksestä, mutta jättäneen varoittamatta – jottei turismi kärsisi? (Kenellekään ei ilmeisesti tullut mieleen, että turismi voisi kärsiä joukkokuolemasta.) Onko syy turistien, jotka eivät ymmärtäneet pelästyä tai pysyä kokonaan kotona? ”Kenen syy?!”, tivaavat suomalaiset.
Mutta syyllisiä ei ole. On vain sattuma, joka osui kipeästi koko maailmaan.
Alussa tiedotusvälineetkin tuntuivat olevan jotakuinkin saman ajatuksen vallassa, ja vaikka suomalaisista hiukan huolestuttiin, lehdet rauhoittelivat: vain yksi suomalainen oli kuollut, ja nekin neljä suomalaista, jotka olivat kadoksissa, on nyt paikallistettu. Kenelläkään ei tuntunut käyvän mielessä, kuinka valtava määrä suomalaisia matkustaa vuosittain juuri näille alueille, aurinkorannoille ruskettumaan. Paikallisia tiedettiin jo silloin kuolleen tuhansia, ”luultavasti yli kymmenentuhatta” – mutta suomalaisia vain yksi? Mistäköhän ihmeestä oli peräisin näin kummallinen tieto? Onhan selvää, että kuka tahansa, joka raportoisi itse paikalta, näkisi jo omin silmin, että alle jääneiden kohtaloa ei kannata vähätellä, vaikka vasta yksi ihminen olisi löydetty. Mutta me suomalaiset, me emme helposti huolestu. Kukaan julkisuudessa ei miettinyt, kuultuaan näistä yhteensä viidestä suomalaisesta, missä ihmeessä ovat ne sadat muut suomalaiset, jotka sinne lähtivät.
On paljon kritisoitu suomalaisten viranomaisten toimia onnettomuuden jälkeen. Luultavasti suurin syytöksistä osa johtuu juuri järkytyksestä – eihän tuollaisessa tilanteessa mikään toiminta ole riittävän tehokasta, ei se ole mahdollista – mutta osa on ehkä saanut alkunsa tästä alun turtumuksesta. ”Eihän meille koskaan mitään satu”. Se on osin totta – suomalaiset ovat yleensä välttyneet suurimmilta onnettomuuksilta. Olemme järkevää, miltei jopa kyynistä kansaa, emmekä usko aivan mihin tahansa. Emme yleensä hakeudu vaarallisille seuduille, vaan pysyttelemme peruspalveluiden ja ns. ”sivistyksen” piirissä. Jos matkakohteissa huhutaan ongelmista, me lähdemme oitis muualle. Olemme rauhallisia ja varovaisia. Miksipä meille siis mitään sattuisi?
Luonto ei piittaa varovaisuudesta, vaan ”laskee jalkansa” juuri siihen kohtaan, mikä alla sattuu olemaan. Sellaiseen ei voi varautua, ei edes varovainen suomalainen. Nyt onkin hyvin vaikea sopeutua ajatukseen, että tällaista sattuu – meillekin. Tuosta noin vain. Ilman mitään kunnon syytä, juuri niin kuin se salama kirkkaalta taivaalta. Kerrotaan, että Thaimaassa aamu oli kaunis ja lämmin, täydellinen rantasää. Kukapa olisi voinut tietää?
Nyt haluamme löytää syyllisen. Oliko syy Suomen viranomaisten, jotka yllättyivät ja järkyttyivät ihan yhtä paljon kuin me muutkin? Oliko syy Aasiassa, jossa sanotaan viranomaisten tienneen järistyksestä, mutta jättäneen varoittamatta – jottei turismi kärsisi? (Kenellekään ei ilmeisesti tullut mieleen, että turismi voisi kärsiä joukkokuolemasta.) Onko syy turistien, jotka eivät ymmärtäneet pelästyä tai pysyä kokonaan kotona? ”Kenen syy?!”, tivaavat suomalaiset.
Mutta syyllisiä ei ole. On vain sattuma, joka osui kipeästi koko maailmaan.
sunnuntaina, tammikuuta 02, 2005
Näin Tehtiin Itsekehu
Jokaisesta elokuvasta tehdään nykyään Näin Tehtiin –dokumentti. Näissä ”dokumenteissa” näyttelijäkaarti, ohjaaja ja tuottajat kilvan kehuvat toisiaan ja elokuvaa, ja kertovat kuinka kontroversiaalista kaikki tässä pätkässä on ollut – kaikki alkaen alkuteksteistä on täysin uudenlaista elokuvaa, joka epäilemättä jää elokuvan historiaan killumaan yhtenä sen merkkiteoksista. Jokainen elokuvan näyttelijöistä on – toisten näyttelijöiden mukaan – huippu alallaan ja ehdottomasti haastatellun idoli jo vuosien takaa. ”On suuri kunnia päästä samaan elokuvaan sen-ja-sen kanssa, olen aina ihaillut häntä niin kovasti”. Ja kaikilla oli elokuvan kuvauksissa NIIN hauskaa yhdessä, että hilpeyttä on suorastaan vaikea hillitä haastattelussa – elokuvan teko tuntui kerrassaan lomalta kaiket päivät. ”Työkaverit ovat olleet aivan ihania, uusia parhaita ystäviäni. Mainitsinko, että tämä on haastavin ja hienoin elokuva, jonka olen tehnyt koko urallani tähän mennessä?” – Vain noin kymmenen kertaa.
Ja silti… itse elokuva harvoin jättää muistiin mitään varsinaisia jälkiä. Elokuva saattaa olla ihan kiva viihdepätkä, keskinkertaisine tehosteineen ja pikkukivoine juonineen. Se saattaa jopa olla aika hyvä, sisältää muutaman uuden ajatuksen ja mukavan rentoa näyttelijäntyötä tekijöiltä, jotka jo tietävät, mitä ovat tekemässä. Toisinaan se on kuitenkin karmean huono; näyttelijäntyö suoraan pikkukaupungin kouluteatterista, juoni täydellistä Hollywood -höttöä ja erikoistehosteet näpistetty elokuvasta Plan 9 From Outer Space. Mutta sitäkään ei arvaisi Näin Tehtiin –dokumentista, jossa kökkö näyttelijäntyö kuvataan ”hillityn luontevaksi”, puhki kulunut juoni ”erityisen ihastuttavaksi ja elinvoimaiseksi” ja hilpeät erikoistehosteet ”uraauurtavan pelkistetyiksi ja tyylikkäiksi”. PR-väki ei suinkaan suotta koostu myyntialan ammattilaisista.
Olen vakuuttunut siitä, että näyttelijäntyöhönkin tulee ajan mittaan jonkinlainen rutiini. Sitä menee kuvauspaikalle, tekee hommia, syö lounaan ja heittää muutaman vitsin ja loppupäivän kuvausten jälkeen painelee kotiin puolison luo. Heittäessään takkia naulaan sitä sitten huokaisee kumppanilleen: ”Terve, kulti! Oi vitsi, et muuten ikinä arvaa mitä se juntti Harrison kettuili mulle tänään. Meinasin nakata sitä suolaliuospussilla lättyyn siitä hyvästä, mutta Spielberg sano sit, että se on viimeinen, niin en sitte viittiny aiheuttaa viivytystä. Sitä paitsi se olis varmaan vetänyt mut oikeuteen tai jotain. Mä en enää IKINÄ viitti tehä töitä sen ääliön kanssa, voi juma. Se luulee olevansa niinku isompi tähti ku mä. Niljake. – Mitä ruokaa?”
Kaikki päivät vain eivät voi olla mahtavan ihania, oli työpaikka missä tahansa. Toisinaan jokainen on töissä hieman hajamielinen, hieman poissa rytmistä, väsynyt, vihainen tai muuten kurjana. Sattuu huonoja viikkoja, mutta homman täytyy edistyä. Karavaani kulkee, elokuva valmistuu. Kaikki elokuvat eivät ole niitä koko uran parhaita. Toiset ovat takuulla jopa sellaisia, joita ei itsekään pidä oikein minään muuna kuin liukuhihnatyönä – mutta hei: kevytmajoneesia on saatava leivän päälle ja Porscheen bensaa. Kotiapulainenkaan ei viitsi tehdä töitä pelkillä fanikuvilla, you know.
Tätä ei tietenkään voi suuri tähti Näin Tehtiin –dokumentissa sanoa. Elokuvan pitää olla laadukas edes joltakin katsantokantilta. Mutta missä ovat dokumenteista sellaiset kehut, joissa sanotaan: ”Elokuva on oikein mukavaa viihdettä, jota on kiva katsella lauantai-iltana elokuvissa oman kullan kanssa”? Sillekin on tilauksensa, eikä se ole mikään pieni tilaus. Olisi kiva tietää etukäteen, mitkä elokuvat ovat juuri tätä viatonta hupia, jota on mukavaa katsella, ja jonka jälkeen voi jatkaa elämää ilman suuria filosofisia pohdintoja. Silloin voisivat joukosta löytyä herkemmin myös ne potentiaaliset helmet, joissa todella yritetään tehdä elokuvan historiaa. Olisi paljon todennäköisempää, että katsoja löytää juuri sen, mitä etsiikin.
Oikein kohdistetulla markkinoinnilla voidaan voittaa paljon. Tyytyväinen asiakas tuo aina lisää rahaa kassaan - ja kaverit mukanaan.
Ja silti… itse elokuva harvoin jättää muistiin mitään varsinaisia jälkiä. Elokuva saattaa olla ihan kiva viihdepätkä, keskinkertaisine tehosteineen ja pikkukivoine juonineen. Se saattaa jopa olla aika hyvä, sisältää muutaman uuden ajatuksen ja mukavan rentoa näyttelijäntyötä tekijöiltä, jotka jo tietävät, mitä ovat tekemässä. Toisinaan se on kuitenkin karmean huono; näyttelijäntyö suoraan pikkukaupungin kouluteatterista, juoni täydellistä Hollywood -höttöä ja erikoistehosteet näpistetty elokuvasta Plan 9 From Outer Space. Mutta sitäkään ei arvaisi Näin Tehtiin –dokumentista, jossa kökkö näyttelijäntyö kuvataan ”hillityn luontevaksi”, puhki kulunut juoni ”erityisen ihastuttavaksi ja elinvoimaiseksi” ja hilpeät erikoistehosteet ”uraauurtavan pelkistetyiksi ja tyylikkäiksi”. PR-väki ei suinkaan suotta koostu myyntialan ammattilaisista.
Olen vakuuttunut siitä, että näyttelijäntyöhönkin tulee ajan mittaan jonkinlainen rutiini. Sitä menee kuvauspaikalle, tekee hommia, syö lounaan ja heittää muutaman vitsin ja loppupäivän kuvausten jälkeen painelee kotiin puolison luo. Heittäessään takkia naulaan sitä sitten huokaisee kumppanilleen: ”Terve, kulti! Oi vitsi, et muuten ikinä arvaa mitä se juntti Harrison kettuili mulle tänään. Meinasin nakata sitä suolaliuospussilla lättyyn siitä hyvästä, mutta Spielberg sano sit, että se on viimeinen, niin en sitte viittiny aiheuttaa viivytystä. Sitä paitsi se olis varmaan vetänyt mut oikeuteen tai jotain. Mä en enää IKINÄ viitti tehä töitä sen ääliön kanssa, voi juma. Se luulee olevansa niinku isompi tähti ku mä. Niljake. – Mitä ruokaa?”
Kaikki päivät vain eivät voi olla mahtavan ihania, oli työpaikka missä tahansa. Toisinaan jokainen on töissä hieman hajamielinen, hieman poissa rytmistä, väsynyt, vihainen tai muuten kurjana. Sattuu huonoja viikkoja, mutta homman täytyy edistyä. Karavaani kulkee, elokuva valmistuu. Kaikki elokuvat eivät ole niitä koko uran parhaita. Toiset ovat takuulla jopa sellaisia, joita ei itsekään pidä oikein minään muuna kuin liukuhihnatyönä – mutta hei: kevytmajoneesia on saatava leivän päälle ja Porscheen bensaa. Kotiapulainenkaan ei viitsi tehdä töitä pelkillä fanikuvilla, you know.
Tätä ei tietenkään voi suuri tähti Näin Tehtiin –dokumentissa sanoa. Elokuvan pitää olla laadukas edes joltakin katsantokantilta. Mutta missä ovat dokumenteista sellaiset kehut, joissa sanotaan: ”Elokuva on oikein mukavaa viihdettä, jota on kiva katsella lauantai-iltana elokuvissa oman kullan kanssa”? Sillekin on tilauksensa, eikä se ole mikään pieni tilaus. Olisi kiva tietää etukäteen, mitkä elokuvat ovat juuri tätä viatonta hupia, jota on mukavaa katsella, ja jonka jälkeen voi jatkaa elämää ilman suuria filosofisia pohdintoja. Silloin voisivat joukosta löytyä herkemmin myös ne potentiaaliset helmet, joissa todella yritetään tehdä elokuvan historiaa. Olisi paljon todennäköisempää, että katsoja löytää juuri sen, mitä etsiikin.
Oikein kohdistetulla markkinoinnilla voidaan voittaa paljon. Tyytyväinen asiakas tuo aina lisää rahaa kassaan - ja kaverit mukanaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
