Mullistus tulee kylään

Tapaninpäivänä olin kyläilyreissulla, ja vastoin normaaleja tapojani tulin uutisten ääreen vasta illalla reissusta palattua. Ylimääräinen uutislähetys kummastutti minua. En kuitenkaan osannut huolestua: joulunvietosta rentona, hiukan uneliaana. Kun kuulin kauheasta katastrofista Aasiassa, ajattelin: kaikkea sitä lämpimissä maissa sattuu – ja vieläpä jouluna! Olin kiitollinen, että meillä ei sentään tällaisista asioista tarvitse huolestua. Olin, kuten myöhemmin kävi ilmi, ajattelematon ja suuresti väärässä.

Alussa tiedotusvälineetkin tuntuivat olevan jotakuinkin saman ajatuksen vallassa, ja vaikka suomalaisista hiukan huolestuttiin, lehdet rauhoittelivat: vain yksi suomalainen oli kuollut, ja nekin neljä suomalaista, jotka olivat kadoksissa, on nyt paikallistettu. Kenelläkään ei tuntunut käyvän mielessä, kuinka valtava määrä suomalaisia matkustaa vuosittain juuri näille alueille, aurinkorannoille ruskettumaan. Paikallisia tiedettiin jo silloin kuolleen tuhansia, ”luultavasti yli kymmenentuhatta” – mutta suomalaisia vain yksi? Mistäköhän ihmeestä oli peräisin näin kummallinen tieto? Onhan selvää, että kuka tahansa, joka raportoisi itse paikalta, näkisi jo omin silmin, että alle jääneiden kohtaloa ei kannata vähätellä, vaikka vasta yksi ihminen olisi löydetty. Mutta me suomalaiset, me emme helposti huolestu. Kukaan julkisuudessa ei miettinyt, kuultuaan näistä yhteensä viidestä suomalaisesta, missä ihmeessä ovat ne sadat muut suomalaiset, jotka sinne lähtivät.

On paljon kritisoitu suomalaisten viranomaisten toimia onnettomuuden jälkeen. Luultavasti suurin syytöksistä osa johtuu juuri järkytyksestä – eihän tuollaisessa tilanteessa mikään toiminta ole riittävän tehokasta, ei se ole mahdollista – mutta osa on ehkä saanut alkunsa tästä alun turtumuksesta. ”Eihän meille koskaan mitään satu”. Se on osin totta – suomalaiset ovat yleensä välttyneet suurimmilta onnettomuuksilta. Olemme järkevää, miltei jopa kyynistä kansaa, emmekä usko aivan mihin tahansa. Emme yleensä hakeudu vaarallisille seuduille, vaan pysyttelemme peruspalveluiden ja ns. ”sivistyksen” piirissä. Jos matkakohteissa huhutaan ongelmista, me lähdemme oitis muualle. Olemme rauhallisia ja varovaisia. Miksipä meille siis mitään sattuisi?

Luonto ei piittaa varovaisuudesta, vaan ”laskee jalkansa” juuri siihen kohtaan, mikä alla sattuu olemaan. Sellaiseen ei voi varautua, ei edes varovainen suomalainen. Nyt onkin hyvin vaikea sopeutua ajatukseen, että tällaista sattuu – meillekin. Tuosta noin vain. Ilman mitään kunnon syytä, juuri niin kuin se salama kirkkaalta taivaalta. Kerrotaan, että Thaimaassa aamu oli kaunis ja lämmin, täydellinen rantasää. Kukapa olisi voinut tietää?

Nyt haluamme löytää syyllisen. Oliko syy Suomen viranomaisten, jotka yllättyivät ja järkyttyivät ihan yhtä paljon kuin me muutkin? Oliko syy Aasiassa, jossa sanotaan viranomaisten tienneen järistyksestä, mutta jättäneen varoittamatta – jottei turismi kärsisi? (Kenellekään ei ilmeisesti tullut mieleen, että turismi voisi kärsiä joukkokuolemasta.) Onko syy turistien, jotka eivät ymmärtäneet pelästyä tai pysyä kokonaan kotona? ”Kenen syy?!”, tivaavat suomalaiset.

Mutta syyllisiä ei ole. On vain sattuma, joka osui kipeästi koko maailmaan.

Näin Tehtiin Itsekehu

Jokaisesta elokuvasta tehdään nykyään Näin Tehtiin –dokumentti. Näissä ”dokumenteissa” näyttelijäkaarti, ohjaaja ja tuottajat kilvan kehuvat toisiaan ja elokuvaa, ja kertovat kuinka kontroversiaalista kaikki tässä pätkässä on ollut – kaikki alkaen alkuteksteistä on täysin uudenlaista elokuvaa, joka epäilemättä jää elokuvan historiaan killumaan yhtenä sen merkkiteoksista. Jokainen elokuvan näyttelijöistä on – toisten näyttelijöiden mukaan – huippu alallaan ja ehdottomasti haastatellun idoli jo vuosien takaa. ”On suuri kunnia päästä samaan elokuvaan sen-ja-sen kanssa, olen aina ihaillut häntä niin kovasti”. Ja kaikilla oli elokuvan kuvauksissa NIIN hauskaa yhdessä, että hilpeyttä on suorastaan vaikea hillitä haastattelussa – elokuvan teko tuntui kerrassaan lomalta kaiket päivät. ”Työkaverit ovat olleet aivan ihania, uusia parhaita ystäviäni. Mainitsinko, että tämä on haastavin ja hienoin elokuva, jonka olen tehnyt koko urallani tähän mennessä?” – Vain noin kymmenen kertaa.

Ja silti… itse elokuva harvoin jättää muistiin mitään varsinaisia jälkiä. Elokuva saattaa olla ihan kiva viihdepätkä, keskinkertaisine tehosteineen ja pikkukivoine juonineen. Se saattaa jopa olla aika hyvä, sisältää muutaman uuden ajatuksen ja mukavan rentoa näyttelijäntyötä tekijöiltä, jotka jo tietävät, mitä ovat tekemässä. Toisinaan se on kuitenkin karmean huono; näyttelijäntyö suoraan pikkukaupungin kouluteatterista, juoni täydellistä Hollywood -höttöä ja erikoistehosteet näpistetty elokuvasta Plan 9 From Outer Space. Mutta sitäkään ei arvaisi Näin Tehtiin –dokumentista, jossa kökkö näyttelijäntyö kuvataan ”hillityn luontevaksi”, puhki kulunut juoni ”erityisen ihastuttavaksi ja elinvoimaiseksi” ja hilpeät erikoistehosteet ”uraauurtavan pelkistetyiksi ja tyylikkäiksi”. PR-väki ei suinkaan suotta koostu myyntialan ammattilaisista.

Olen vakuuttunut siitä, että näyttelijäntyöhönkin tulee ajan mittaan jonkinlainen rutiini. Sitä menee kuvauspaikalle, tekee hommia, syö lounaan ja heittää muutaman vitsin ja loppupäivän kuvausten jälkeen painelee kotiin puolison luo. Heittäessään takkia naulaan sitä sitten huokaisee kumppanilleen: ”Terve, kulti! Oi vitsi, et muuten ikinä arvaa mitä se juntti Harrison kettuili mulle tänään. Meinasin nakata sitä suolaliuospussilla lättyyn siitä hyvästä, mutta Spielberg sano sit, että se on viimeinen, niin en sitte viittiny aiheuttaa viivytystä. Sitä paitsi se olis varmaan vetänyt mut oikeuteen tai jotain. Mä en enää IKINÄ viitti tehä töitä sen ääliön kanssa, voi juma. Se luulee olevansa niinku isompi tähti ku mä. Niljake. – Mitä ruokaa?”

Kaikki päivät vain eivät voi olla mahtavan ihania, oli työpaikka missä tahansa. Toisinaan jokainen on töissä hieman hajamielinen, hieman poissa rytmistä, väsynyt, vihainen tai muuten kurjana. Sattuu huonoja viikkoja, mutta homman täytyy edistyä. Karavaani kulkee, elokuva valmistuu. Kaikki elokuvat eivät ole niitä koko uran parhaita. Toiset ovat takuulla jopa sellaisia, joita ei itsekään pidä oikein minään muuna kuin liukuhihnatyönä – mutta hei: kevytmajoneesia on saatava leivän päälle ja Porscheen bensaa. Kotiapulainenkaan ei viitsi tehdä töitä pelkillä fanikuvilla, you know.

Tätä ei tietenkään voi suuri tähti Näin Tehtiin –dokumentissa sanoa. Elokuvan pitää olla laadukas edes joltakin katsantokantilta. Mutta missä ovat dokumenteista sellaiset kehut, joissa sanotaan: ”Elokuva on oikein mukavaa viihdettä, jota on kiva katsella lauantai-iltana elokuvissa oman kullan kanssa”? Sillekin on tilauksensa, eikä se ole mikään pieni tilaus. Olisi kiva tietää etukäteen, mitkä elokuvat ovat juuri tätä viatonta hupia, jota on mukavaa katsella, ja jonka jälkeen voi jatkaa elämää ilman suuria filosofisia pohdintoja. Silloin voisivat joukosta löytyä herkemmin myös ne potentiaaliset helmet, joissa todella yritetään tehdä elokuvan historiaa. Olisi paljon todennäköisempää, että katsoja löytää juuri sen, mitä etsiikin.

Oikein kohdistetulla markkinoinnilla voidaan voittaa paljon. Tyytyväinen asiakas tuo aina lisää rahaa kassaan - ja kaverit mukanaan.